lauantai 19. tammikuuta 2013

Sään tarjoaa: Vuodenaika



    Tammikuun puolessa välissä ollaan mutta tunteet käyvät kuumana ”Vittu täällä on kylmä”, ”tulis jo kesä…”, ”perse jäätyy (16v suusta Tivolin jonossa)”. Onhan se luonnollista, että kartamme kylmää, koska emme selviytyisi näissä olosuhteissa ilman kekseliästä ihmisen älyämme...silti mitä vittua? Pakkanen, siitä suomalaiset tykkää, eikö? Talvi tulee, joka vuosi ns. ”yllätyksenä”. Helsingin auraajat eivät koskaan ole ajoissa putsaamassa katuja lumesta ja ensimmäisinä lumiviikkoina huomattavasti useampi työntekijä myöhästyy töistä autoliikenteen ”jäätymisen” vuoksi. Mutta koska en tiedä aurauksesta mitään korkeaa koulutusta vaativaa niin tyydyn vain toteamaan; ”eivätköhän he tiedä mitä tekevät”. Autoilijoille sen verran; ”oppikaa ajamaan niin eiköhän liikenne kulje!!”
   Talvi alkaa, kun VR myöhästyy (enemmän, kuin yleensä). Minua ihmetyttääkin miten tässä maassa tunnutaan aina olevan huonosti varautuneita talven tuloon. Auto ei ole koskaan kaivettu ajoissa esiin lumesta. Kaupoissa ei myydä talvivaatteita syksyllä. Meidän on siis tarkoitus palella hetki ennen, kuin päästetään ostamaan lämpöisiä vaatteita. Sisälle päästäessämme hamstraamme kaikki mahdolliset vaatekerrokset, ettei varmasti tule kylmä. Eivätkä nekään vaatteet ole tehty kestämään kahta vuotta pidempää. Kahden vuoden päästä seistään uudestaan kaupan jonossa perse jäässä. Aika nokkelaa, täytyy myöntää. Huomioikaa nyt tässä vaiheessa, että kirjoittelen kieli poskessa tätä juttua (onneksi en kieli kiinni liikennepylväässä.)
   Itse pidän talvesta. Rakastan kesää mutta sekin kyllästyttäisi ihan helvetisti jos se jatkuisi vuoden ympäri. Keväästä ja syksystä en paljoa välitä. Joko saa olla se -15 astetta tai + 25, että olo olisi hyvä. +2 asteinen, räntäsateen ja tuulen romanssi vaatekerrosten alla ei houkuta yhtään. Armeijassa sain siitä tarpeekseni. Onhan tuolla ulkona kylmä, mutta sitä vastaan voi suojautua paljon helpommin, kuin kosteaa kylmyyttä vastaan. Joku voisikin selittää mulle, mikä siinä kiehtoo siinä syksy/kevät säässä? Ja puhun siis säästä, en siitä mitä puiden lehdille tapahtuu. Keväällä ja syksyllä on kylmä, muttei tarpeeksi kylmä ettei tulisi kuuma, kun vähänkin yrittää pukeutua lämpimästi. Taivaalta tulee 24/7 vettä ja loskaa ja tuulee koko ajan. Syksyllä asiasta on turha valittaa, koska ”kesä oli niin paska” ja keväälläkään ei voi sanoa mitään koska ”kesä tulee kohta ja tämä on osa prosessia”. No HUHHU!
    ”Pitkä kuuma kesä, saataiskohan mitään tehtyä?” Kesästä pidämme, koska se edustaa monelle lomaa ja rentoa meininkiä. Miksei talvellakin voisi ottaa yhtä rennosti? Säästäkää lomanne talven ajalle ja lentäkää sitten etelään kuukaudeksi lämmön huoviin, jos ei pakkanen kiinnosta. Paljon on talvella tekemistä. Itse asiassa enemmänkin, kuin kesällä. Puolen metrin korkuisessa kinoksessa on jo harrastuksen makua. Kelpaa urheiluna kävelijöille ja viihdykkeenä sivusta katsojille (kaaatuuu!!). Me suomalaiset pärjäämme paremmin talviurheilussa, kuin kesäurheilussa. Missä siis talven riemu? Hiihtoa, jääkiekkoa, curlingia (öö?) ja mäkihyppyä. Vihdoin on mahdollista harrastaa näitä lajeja kodin takapihalla ja sieltä ne olympiavoittajat aikoinaan aloitti. Onko tämä talven vihaaminen vain pääkaupunkilaisten hölmön ylpeä asenne? Täällä kun eivät ulkojäät näköjään pysy jäässä, vaikka pakkasta olisi Siperiasta tilattu.
    Kaikki nauttikoot säästä kuin säästä, mutta älkää helvetissä ajako pois tätä pakkasta ennen maaliskuuta. Muuten tulee taas pilvistä ja kosteaa ja harmaata. Nyt on ulkona aurinkoista, kuivaa, tyyntä ja terveen värikästä. Sauna lämpimään, kaljat viilentymään ja munasillaan sitten parvekkeelle järkyttämään turisteja, niin säilytetään tämä villimiehen kansan maine maailmalla jota paleltumatkaan ei lannista. Sitten kun tulee tämä Keski-Euroopan talvi, (eli meille kevät) niin voimme vähän kitistä ”hyi, loskaa”. Silloin pysyttelen sisätiloissa.
  

perjantai 18. tammikuuta 2013

tunnevammainen internet



   Olen 90-syntynyt ja muistan hyvin tietyt osat alueet siltä kultaiselta laman vuosikymmenestä. Muistan puhelinkioskit, Spede Pasasen, markan, uuden vuoden aaton 2000 ja Super Mario pelit. Muistan myös, kun meille saapui ensimmäinen tietokone. Se oli iso, eikä sillä tehnyt mitään. Mitä vähän pelejä pystyi pelaamaan (pasianssi ja miinaharava). Siitä on nyt vierähtänyt yli kymmenen vuotta ja nyt istun kommuunikämpässäni kannettava Acerin läppäri edessäni ja tuijotan tylsistyneenä tätä kehittyneen teknologian ihmettä. Alle kymmenessä vuodessa tämäkin kone on muinaisjäänne...ellei se jo ole.
   Vaikka teknologian kehitys ja yliluottava asenteemme siihen häiritseekin minua, en ajatellut käsitellä kyseistä aihetta. Haluan keskustella aiheesta, joka on minulle paljon tutumpi, kuin tietokoneen mallit ja teknologia, mutta siihen erittäin paljon kuuluva ominaisuus: keskusteleminen sosiaalisessa mediassa.
   Muistan viime parisuhteestani vältteleväni chattaamista paremman puoliskoni kanssa. Silloin Mese oli vielä kova juttu. Syy miksi en halunnut keskustella chatissa oli, koska enemmin tai myöhemmin keskustelu ajautui riitaan, joka harvoin johtui keskustelun sisällöstä. Keskustelut joutui yleensä lopettamaan puhelimen välityksellä, missä kauan vakuuteltiin toisillemme, että on tapahtunut väärinkäsitys. Mistä tämä johtui?
   Kun kaksi henkilöä keskustelee keskenään he keskittyvät toisen osapuolen sanoihin, elehdintään, äänenvoimakkuuteen, siis kaikkeen mitä toinen tekee ja sanoo. Chattailessa näitä samoja asioita ei pysty havainnoimaan. Edessä on usein liian kirkas tai liian hämärä ruutu, mihin ilmestyy koko ajan lisää tekstiä ja samalla yrität seurata muita keskusteluja ja silmä osuu mainoksiin ja yhtäkkiä tekee mieli vaihtaa Spotifysta joku toinen kappale soimaan. Keskusteluihin keskittyminen on erittäin vaikeaa, vaikka sitä ei välttämättä tajuaisikaan. Edessämme on niin paljon informaatiota, että pää menee sekaisin ja tunteet kilpailevat kärkipaikasta. Joku saattaa katsoa kissavideoita youtubesta ja sitten kesken kaiken lukea artikkelia murhasta. Ykskaks äiti soittaa ja keskustelet vielä puhelimessa samalla, kun yrität keskittyä ruudussa esiintyviin asioihin. Tämä aiheuttaa paljon alitajunnaista stressiä ja keskusteluiden sävy muuttuu usein neutraaliksi ja kylmäksi.
   Onneksi joku jossain joskus keksi ratkaisun lieventämään tätä ilmiötä ja lisäämään tunnetta chat keskusteluihin. Esimerkki:

-         Mitäs sä teet?

-         En mitään

-         Miks oot tommone?

Tässä on helppo esimerkki tunteen puuttumisesta. Utelias henkilömme A loukkaantuu, koska ei usko että henkilöä B:tä kiinnostaa Henkilö A:n kanssa keskustelu. Koska emme voi arvioida toisen mielentilaa digitaalisten aakkosten kautta, tilanne johtaa usein väärinkäsityksiin. Onneksi on keksitty tällainen taitava kikka nimeltään: hymiöt. Havainnollistakaamme:

-         Mitäs sä teet?

-         En mitään  :(

-         Vooi. Mikset?

   Keskustelu voi kyllä (toivon mukaan) saada jännittävämmän käänteen, kuin mitä esimerkissä käytettiin. Nyt saamme vihjeen Henkilö B:n mielialasta ja keskustelu jatkuu ymmärryksellä.
  Onhan tämä aika surullista miten suuri osa päivän aikana tapahtuvasta kommunikaatiosta toisen henkilön kanssa tapahtuu tekstiviestien ja chatin välityksellä. En ole tässä asiassa mitenkään parempi, kuin muut. Välillä on hyvä istua alas ja miettiä mihin tarkoitukseen puhelimet ja kahvilat alun perin kehitettiin. Kuinka usein välttyisimme henkilökohtaisista konflikteista, jos vain juttelisimme toistemme kanssa useammin kasvokkain tai puhelimitse? Voiko väittää tuntevansa jonkun henkilön hyvin, jos aina vain keskustelet hänen kanssaan netissä?

  Milloin viimeksi kävelit sponttaanisti, ilman ennakkovaroitusta, kaverin kotiovelle ja pyysit kahville?