Mitä sitten?

  Loppu, slut, finito, the end. Kaikki me joskus koetaan se. Pyörä ei enää pyöri, se joko puhkeaa tai ett jaksa enää polkea. Se vaihdetaan uuteen tai sitten jäät mäkeen istumaan ja odottamaan kyytiä. Tämä koskee kaikkea; työtä, koulua, parisuhdetta, leikkiä yms. Leikki loppuu joskus itkuun ja suomalainen sisukin murtuu aikanaan. Mitä sitten?

  Joskus loppu tuntuu ylivoimaiselta, myös hyvällä tavalla. Otat loparit ja lopputili kilahtaa tilille. On mammonaa ja uutta mainetta ei kun hakemaan. Loppu tuo uuden alun, se toimii vähän niin kuin kirja, josta et ole varma onko se hyvä, mutta jatkat silti lukemista. Alku on hidasta ja sekavaa, mutta loppua kohden ett voi laskea kirjaa ennen kuin loppu tulee vastaan. Mitä sitten?

  Vaikein on loppu jota ei halua. Se harvoin on iloinen asia. Kämpän katto tulee tutuksi ja katseesi polttaa siihen merkin. Käyt loppua läpi ja perspektiivi muuttuu. Pian kaikki ehkä hyvältä jo tuntuu. Se on susta kiinni, mitä haluat tuntea. Loppu ei ole pysyvä. Siihen tottuu ja joku päivä heräät ja alat uutta alkua poimia.

 

Mama I'm coming home

  Eilen olin Le Bonkin ”uusi perjantain – klubilla”. Paikka oli puolillaan täynnä ja meno sen mukainen: vaikka ympärillä tapahtuu, mitään ei huomaa. Yhden asian huomasin seurueeni kanssa; nämä istumapaikat valloittaneet, juuri ”alkoholi- sanan oppineet nuoret. Siinä he istuivat tyytyväisenä ja koko baarissa aisti sen voitokkaan epävarman tunnelman ”hiiiiiih, ollaan baarissa”. Ei siinä mitään, tervetuloa aikuisten maailmaan. Älä töni jonossa.

  Pakko oli kuitenkin ihmetellä, ovatko nämä nuoret oikeasti täysi-ikäisiä? Siltä ei meinaan näyttänyt. En kyseenalaista Le Bonkin henkilökunnan osaamista, päinvastoin. Ikää minulla on vasta melkein kakskytkolme vuotta mutta kyllä sitä tunsi itsensä vanhaksi…välillä jopa hyvällä tavalla. Aloin tosin miettiä, että mitä jos joku olisikin ala-ikäinen? Yläfemmaa sulle jos oot päässyt baariin sisään, ei siinä mitään, mutta mitä te nuoret kerrotte, kun tulette kännissä kotiin? Olitko siellä missä todella olit vai antoiko joku kaveri pari huikkaa juomastaan siellä leikkipuistossa missä sanoit olevasi?

  Alulla ei nyt oikeastaan ole hirveästi tekemistä tämän blogin aiheen kanssa. Ajattelin nimittäin lyhyesti käsitellä tätä teinejä usein painava aihe; uskallanko kertoa missä olin? Kaikki me olemme joskus valehdelleet vanhemmillemme siitä missä ollaan oltu ja mitä tehty. Totta kai, jopa omat vanhempamme tekivät sen heidän vanhemmilleen. Se on ihan normaalia. Kannattaako se tosin aina?

  Nyt teinit huom! Kertomalla vanhemmillenne minne olette menossa tai missä olitte ei ehkä aina saa vahvaa kannatusta, MUTTA teihin luotetaan. Jos olette rehellisiä, teihin uskotaan useammin ja voi olla, että se kerta kun oikeasti pitäisi livahtaa jonnekin paikkaan minne ei saisi ja päätätte muunnella totuutta päästääksenne sinne, lupa saattaa tulla paljon helpommin.

  Rehellisyys on kaiken A ja O. Jos teihin luotetaan, saatte tehdä enemmän. Ja jos omatuntonne sen sallii, voitte muunnella totuutta päästääksenne jonnekin kiellettyyn mestaan, mutta olkaa sitten myös valmiita siihen että jos jäätte kiinni, seuraukset saattavat olla pahemmat. En rohkaise teitä valehtelemaan vanhemmillenne. Kuunnelkaa heitä sillä he tietävät mistä puhuvat. He vain välillä unohtavat, että ett ole niin pieni lapsi enää. Älä silti liikaa luule itsestäsi.

Peli PiiP

Milloin tiedät että nyt menee huonosti? Kun rutiinit pettävät. Joka päivä pyörii rutiineilla. Jotkut nousevat ylös tiettyyn aikaan, juovat aamulla ensiksi lasillisen vettä ennen mitään muuta, käyvät lenkillä, kuuntelevat tietyn biisin tiettyyn hetkeen yms. Jotkut rutiinit ovat näkyvämpiä kuin toiset ja kun ne viimeiset rutiinit eivät enää toistu olet kusessa. Moni opiskelee ja harrastaa jotakin, jonka lisäksi on sosiaaliset velvollisuudet ja omasta hyvinvoinnista huolehtiminen. Monelle varmasti tuttua arkea ja osa meistä sopeutuu siihen paremmin kuin muut. Meillä kaikilla on se yhteistä, että joskus emme enää pysty siihen. Joku päivä emme enää jaksa pitää kiinni kaikesta, vaan päästämme irti ja odotamme laskua. Lasku saattaa olla kivuton koska olemme kivusta turtana ennen tömähdystä.

Vaikka olisi tyytyväinen tekemisiinsä ja haluaa juuri sitä, mitä tällä hetkellä elämässä tarjotaan on ongelmana odotukset. Omat, sekä muitten.Vaikka ei olisikaan laiska ihminen niin sitä veltostuu mikäli joku ei muodosta rajoja. Jos töihin ei ole pakko saapua sovittuun aikan ei sitä myöskään aina tee. Miksi tekisi, kun on sallittua saapua omaan aikaan, kunhan saapuu ja tekee työnsä? Kuulostaako tutulta, että saa kehuja mutta tietää pystyvänsä parempaan. Ei vain ole tarpeeksi aikaa pystyäkseen todistamaan sitä. Päivästä päivään venytään paikasta toiseen ja hoidetaan velvollisuudet ja tavoitteet. Päivästä päivään herääminen muuttuu vaikeammaksi ja heräämisen jälkeen on haasteena nousta ylös sängystä. Seuraavana on vastassa suihkussa käyminen ja lihaskivun kestäminen. Lihaskivun aiheuttaa huono palautuminen. Palautuminen ei tapahdu ellei saa siihen aikaa. Jääräpäisinä suomalaisina emme suostu myöntämään, että nyt alkaa mennä ylivoimaiseksi. Homma jatkuu päivästä päivään ja lohtu tulee sillä harvassa saapuvalla vapaapäivälle, joka häämöttää kahden viikon päässä. Tietenkin sekin päivä on jo buukattu täyteen sen vihdoinkin saapuneen.

Vapaapäivä kun vihdoin saapuu, stressi ei ota laantuakseen. Miten voi rentoutua päivänä jona ett periaatteessa ole velvoitettu mihinkään, mutta on asioita jotka koet tarpeelliseksi tehdä. Esimerkkinä vaikka pölyisen kotisi siivoaminen ja homehtuvan pyykkisi pesu. Ei olis pakko mutta huomenna rulianssi jatkuu taas ja on oltava siihen valmis. Eli vapaapäiväsi menee seuraavaan työputken valmistautumiseen. Jess! Jos ett tee esm. kotiaskareitasi on tilanne vaan heikompi ja heikompi.

Milloin alkaa rutiinit pettää? Kun jätät ne väliin maksimoidaksesi levon. Väsymyksen on reagoitava mutta kun huomaat jättäväsi illallisen väliin koska ett jaksa tehdä ees voileipää koska sinua väsyttää niin paljon etkä halua tehdä yhtään mitään, olet kusessa. Siitä eteenpäin jää pesulla käynti, puheluihin vastaamatta jättäminen ja lopulta ett nouse sängystäsi ja jäät häpeään makaamaan pitkäksi aikaa.

Mitä? Miten? Miksi? kysyt itseltäsi, vaikka tiedät vastauksen. Kyselet mielipidettä tuttaviltasi, jotka vastaavat odotetulla tavalla: yrität liikaa samaan aikaan, etkä suostu hellittämään. Jatkat kyselemistä toivoen vastausta, joka toisi uuden näkökulman asiaan ja sivuuttaisi oman vastuusi hyvinvoinnillesi, mikä ehkä antaisi sen pienen boostin, joka saisi sinut ylös sängystä jatkamaan hommiasi.

Miksi emme halua myöntää tappiota? Se on vähän sama asia kuin ensimmäine kerta, kun kokeilet tupakkaa. Sen ensimmäisen kerran on helpompi kokeilla toista. Muista ottaa chillisti jos tuntuu siltä että asioita on liikaa. Usein stressi aiheutuu pienistä asioista mutta oman tottumuksemme mukaan reagoimme niihin eri vahvuudella. Tartu hetkeen, mutta älä anna sen viedä sinua. 

Sään tarjoaa: Vuodenaika

    Tammikuun puolessa välissä ollaan mutta tunteet käyvät kuumana ”Vittu täällä on kylmä”, ”tulis jo kesä…”, ”perse jäätyy (16v suusta Tivolin jonossa)”. Onhan se luonnollista, että kartamme kylmää, koska emme selviytyisi näissä olosuhteissa ilman kekseliästä ihmisen älyämme...silti mitä vittua? Pakkanen, siitä suomalaiset tykkää, eikö? Talvi tulee, joka vuosi ns. ”yllätyksenä”. Helsingin auraajat eivät koskaan ole ajoissa putsaamassa katuja lumesta ja ensimmäisinä lumiviikkoina huomattavasti useampi työntekijä myöhästyy töistä autoliikenteen ”jäätymisen” vuoksi. Mutta koska en tiedä aurauksesta mitään korkeaa koulutusta vaativaa niin tyydyn vain toteamaan; ”eivätköhän he tiedä mitä tekevät”. Autoilijoille sen verran; ”oppikaa ajamaan niin eiköhän liikenne kulje!!”

   Talvi alkaa, kun VR myöhästyy (enemmän, kuin yleensä). Minua ihmetyttääkin miten tässä maassa tunnutaan aina olevan huonosti varautuneita talven tuloon. Auto ei ole koskaan kaivettu ajoissa esiin lumesta. Kaupoissa ei myydä talvivaatteita syksyllä. Meidän on siis tarkoitus palella hetki ennen, kuin päästetään ostamaan lämpöisiä vaatteita. Sisälle päästäessämme hamstraamme kaikki mahdolliset vaatekerrokset, ettei varmasti tule kylmä. Eivätkä nekään vaatteet ole tehty kestämään kahta vuotta pidempää. Kahden vuoden päästä seistään uudestaan kaupan jonossa perse jäässä. Aika nokkelaa, täytyy myöntää. Huomioikaa nyt tässä vaiheessa, että kirjoittelen kieli poskessa tätä juttua (onneksi en kieli kiinni liikennepylväässä.)

   Itse pidän talvesta. Rakastan kesää mutta sekin kyllästyttäisi ihan helvetisti jos se jatkuisi vuoden ympäri. Keväästä ja syksystä en paljoa välitä. Joko saa olla se -15 astetta tai + 25, että olo olisi hyvä. +2 asteinen, räntäsateen ja tuulen romanssi vaatekerrosten alla ei houkuta yhtään. Armeijassa sain siitä tarpeekseni. Onhan tuolla ulkona kylmä, mutta sitä vastaan voi suojautua paljon helpommin, kuin kosteaa kylmyyttä vastaan. Joku voisikin selittää mulle, mikä siinä kiehtoo siinä syksy/kevät säässä? Ja puhun siis säästä, en siitä mitä puiden lehdille tapahtuu. Keväällä ja syksyllä on kylmä, muttei tarpeeksi kylmä ettei tulisi kuuma, kun vähänkin yrittää pukeutua lämpimästi. Taivaalta tulee 24/7 vettä ja loskaa ja tuulee koko ajan. Syksyllä asiasta on turha valittaa, koska ”kesä oli niin paska” ja keväälläkään ei voi sanoa mitään koska ”kesä tulee kohta ja tämä on osa prosessia”. No HUHHU!

    ”Pitkä kuuma kesä, saataiskohan mitään tehtyä?” Kesästä pidämme, koska se edustaa monelle lomaa ja rentoa meininkiä. Miksei talvellakin voisi ottaa yhtä rennosti? Säästäkää lomanne talven ajalle ja lentäkää sitten etelään kuukaudeksi lämmön huoviin, jos ei pakkanen kiinnosta. Paljon on talvella tekemistä. Itse asiassa enemmänkin, kuin kesällä. Puolen metrin korkuisessa kinoksessa on jo harrastuksen makua. Kelpaa urheiluna kävelijöille ja viihdykkeenä sivusta katsojille (kaaatuuu!!). Me suomalaiset pärjäämme paremmin talviurheilussa, kuin kesäurheilussa. Missä siis talven riemu? Hiihtoa, jääkiekkoa, curlingia (öö?) ja mäkihyppyä. Vihdoin on mahdollista harrastaa näitä lajeja kodin takapihalla ja sieltä ne olympiavoittajat aikoinaan aloitti. Onko tämä talven vihaaminen vain pääkaupunkilaisten hölmön ylpeä asenne? Täällä kun eivät ulkojäät näköjään pysy jäässä, vaikka pakkasta olisi Siperiasta tilattu.

    Kaikki nauttikoot säästä kuin säästä, mutta älkää helvetissä ajako pois tätä pakkasta ennen maaliskuuta. Muuten tulee taas pilvistä ja kosteaa ja harmaata. Nyt on ulkona aurinkoista, kuivaa, tyyntä ja terveen värikästä. Sauna lämpimään, kaljat viilentymään ja munasillaan sitten parvekkeelle järkyttämään turisteja, niin säilytetään tämä villimiehen kansan maine maailmalla jota paleltumatkaan ei lannista. Sitten kun tulee tämä Keski-Euroopan talvi, (eli meille kevät) niin voimme vähän kitistä ”hyi, loskaa”. Silloin pysyttelen sisätiloissa.

  

tunnevammainen internet

   Olen 90-syntynyt ja muistan hyvin tietyt osat alueet siltä kultaiselta laman vuosikymmenestä. Muistan puhelinkioskit, Spede Pasasen, markan, uuden vuoden aaton 2000 ja Super Mario pelit. Muistan myös, kun meille saapui ensimmäinen tietokone. Se oli iso, eikä sillä tehnyt mitään. Mitä vähän pelejä pystyi pelaamaan (pasianssi ja miinaharava). Siitä on nyt vierähtänyt yli kymmenen vuotta ja nyt istun kommuunikämpässäni kannettava Acerin läppäri edessäni ja tuijotan tylsistyneenä tätä kehittyneen teknologian ihmettä. Alle kymmenessä vuodessa tämäkin kone on muinaisjäänne...ellei se jo ole.

   Vaikka teknologian kehitys ja yliluottava asenteemme siihen häiritseekin minua, en ajatellut käsitellä kyseistä aihetta. Haluan keskustella aiheesta, joka on minulle paljon tutumpi, kuin tietokoneen mallit ja teknologia, mutta siihen erittäin paljon kuuluva ominaisuus: keskusteleminen sosiaalisessa mediassa.

   Muistan viime parisuhteestani vältteleväni chattaamista paremman puoliskoni kanssa. Silloin Mese oli vielä kova juttu. Syy miksi en halunnut keskustella chatissa oli, koska enemmin tai myöhemmin keskustelu ajautui riitaan, joka harvoin johtui keskustelun sisällöstä. Keskustelut joutui yleensä lopettamaan puhelimen välityksellä, missä kauan vakuuteltiin toisillemme, että on tapahtunut väärinkäsitys. Mistä tämä johtui?

   Kun kaksi henkilöä keskustelee keskenään he keskittyvät toisen osapuolen sanoihin, elehdintään, äänenvoimakkuuteen, siis kaikkeen mitä toinen tekee ja sanoo. Chattailessa näitä samoja asioita ei pysty havainnoimaan. Edessä on usein liian kirkas tai liian hämärä ruutu, mihin ilmestyy koko ajan lisää tekstiä ja samalla yrität seurata muita keskusteluja ja silmä osuu mainoksiin ja yhtäkkiä tekee mieli vaihtaa Spotifysta joku toinen kappale soimaan. Keskusteluihin keskittyminen on erittäin vaikeaa, vaikka sitä ei välttämättä tajuaisikaan. Edessämme on niin paljon informaatiota, että pää menee sekaisin ja tunteet kilpailevat kärkipaikasta. Joku saattaa katsoa kissavideoita youtubesta ja sitten kesken kaiken lukea artikkelia murhasta. Ykskaks äiti soittaa ja keskustelet vielä puhelimessa samalla, kun yrität keskittyä ruudussa esiintyviin asioihin. Tämä aiheuttaa paljon alitajunnaista stressiä ja keskusteluiden sävy muuttuu usein neutraaliksi ja kylmäksi.

   Onneksi joku jossain joskus keksi ratkaisun lieventämään tätä ilmiötä ja lisäämään tunnetta chat keskusteluihin. Esimerkki:

-         Mitäs sä teet?

-         En mitään

-         Miks oot tommone?

Tässä on helppo esimerkki tunteen puuttumisesta. Utelias henkilömme A loukkaantuu, koska ei usko että henkilöä B:tä kiinnostaa Henkilö A:n kanssa keskustelu. Koska emme voi arvioida toisen mielentilaa digitaalisten aakkosten kautta, tilanne johtaa usein väärinkäsityksiin. Onneksi on keksitty tällainen taitava kikka nimeltään: hymiöt. Havainnollistakaamme:

-         Mitäs sä teet?

-         En mitään  :(

-         Vooi. Mikset?

   Keskustelu voi kyllä (toivon mukaan) saada jännittävämmän käänteen, kuin mitä esimerkissä käytettiin. Nyt saamme vihjeen Henkilö B:n mielialasta ja keskustelu jatkuu ymmärryksellä.

  Onhan tämä aika surullista miten suuri osa päivän aikana tapahtuvasta kommunikaatiosta toisen henkilön kanssa tapahtuu tekstiviestien ja chatin välityksellä. En ole tässä asiassa mitenkään parempi, kuin muut. Välillä on hyvä istua alas ja miettiä mihin tarkoitukseen puhelimet ja kahvilat alun perin kehitettiin. Kuinka usein välttyisimme henkilökohtaisista konflikteista, jos vain juttelisimme toistemme kanssa useammin kasvokkain tai puhelimitse? Voiko väittää tuntevansa jonkun henkilön hyvin, jos aina vain keskustelet hänen kanssaan netissä?

  Milloin viimeksi kävelit sponttaanisti, ilman ennakkovaroitusta, kaverin kotiovelle ja pyysit kahville?